Aihearkisto: Blogikirjoitus

Ihmettelyä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuuntele bloggaus:


”Vielä Jeesus sanoi: ”Mihin vertaisimme Jumalan valtakuntaa? Millä vertauksella kuvaisimme sitä? Se on kuin sinapinsiemen. Kun sinapinsiemen kylvetään maahan, se on pienin kaikista maailman siemenistä, mutta sen taimi nousee maasta ja kasvaa kaikista puutarhan kasveista suurimmaksi. Se tekee niin suuria oksia, että taivaan linnut voivat pesiä sen varjossa.” Mark. 4:30-32.

Tämä Raamatunkohta pysäytti minut. Erityisesti mieleeni piirtyi kuva oksasta, jolle lintu rakentaa pesänsä. Ehkä tuo oksa kuvaus nousi mieleeni juuri siksi, että juuri toissailtana katselin melontaretkellä saaressa kasvavan männyn vahvoja oksia. Ilta-aurinko korosti puun tuulisessa paikassa vahvoiksi muodostuneita oksia. Oksaston keskellä oli selvästi paikkoja, jonne saisi suojaisan ja kestävän pesän rakennettua. Katsoin puun oksistoa kauan, makasin selälläini retkihuovalla ja ihailin sitä.

2015-06-21-3026_netti

Jeesus käyttää vertausta, jonka voi ymmärtää. Saarissa, hyvinkin kallioisissa paikoissa näkee kuinka puut ponnistavat hyvinkin pienestä. Pieni kolo kalliossa muodostaa kasvun lähtökohdan ja vuosien saatossa juuret etsivät paikkoja itselleen, koloja joista saa ravintoa ja joista voi pitää kiinni – luulen että ravinnon löytyminen ohjaa juurten kasvua, mutta samalla juuristo vahvistuu niin, että isokin puu voi pysyä pystyssä kuten ihailemani puu.

Luin eilen Jeesuksen esittämästä kylväjävertauksesta. Siinä toiset siemenet eivät kestäneet kasviksi asti, ne tukahtuivat ja kuolivat. Toiset hyvään maahan istutetut kasvoivivat ja tuottivat satakertaisen sadon. Tuo vertaus herätti kysymyksiä, mietin miksi siemen ei lopulta saanut kasvaa kaikkialla? Erityisesti Jeesuksen sanat joilla hän esitti hyväksynnän tapahtuneelle vaativat lisää pohdiskelua. Jeesus sanoo ”Jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.”
– Mark. 4:25.

Hajanaisia mietteitä. Kerran twitterissä tuli vastaan kuva, jossa joku kertoi ettei hänellä ole mitään sanottavaa. Toinen totesi siihen, että tämän on blogattava siitä.

”Jeesus sanoi: ”Tällainen on Jumalan valtakunta. Mies kylvää siemenen maahan. Hän nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään, ja siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä, miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään, ensin korren, sitten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään. Ja heti kun sato on kypsynyt, hän lähettää sirppinsä, sillä korjuun aika on tullut.”
– Mark. 4:26-29.

Tästä Raamatunkohdasta tämänkertainen bloggaustarve nousi. Jeesuksen vertaukset Taivasten valtakunnasta puhuttelivat aamutuimaan. Tässä on kuvaus itsestään kasvavasta viljasta. Kuvaus, joka herättää mietteitä, ajattelemisen aiheita, mutta vertauksen loppu pysäytti – kun sato oli kypsynyt, korjattiin satoa – sillä korjuun aika oli tullut.

Jolle on annettu, sille annetaan – näin Jeesus sanoi. Olemmeko ymmärtäneet, miten paljon meille on annettu ja mitä voimme tehdä? Voimme nousta ja lähteä korjaamaan satoa, ohjata rakentamaan pesä suojaisaan ja kestävään oksistoon. Ihailla kuinka Jumala luo uutta, herätä uuteen aamuun ja nähdä miten kaikki ovat kasvaneet.

Linkki: Juuret Raamattuavain opetussarja

Jälkikirjoitus: Juuret opetussarjaan liittyvät bloggaukset vanhassa blogissani ovat jostakin syystä luetuimpia, ennenkaikkea ”Nämä toiveet” bloggaus. Linkitän ne tähän, vaikka olen tuolta blogilta siirtynyt bloggaamaan tänne.
Elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja vapaudesta: Nämä toiveet
Elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja vapaudesta: Juuret – uskoon Jeesuksen

Syvät signaalit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuuntele bloggaus:


Aamun hetket ovat kirkkaita. Jos aamulla viettää vapaata aikaa ennen päivän töihin hyökkäämistä saattaa voimaantua monin tavoin. Voi tietysti olla, ettei näin ole kaikkien kohdalla, itse olen aamuihmisiä – en tiedä voiko iltaihminen voimaantua aamuvarhaisella.

Aamulla kuitenkin mieli on avoin ja päivän taakasta vielä vapaa. Levännyt mieli työstää rohkeasti ja luovasti kaikkea vastaantulevaa. Itse olen kokenut Raamatun luvun, liikunnan ja kiireettömän lehden selailun aamuisin antavan hyviä eväitä päivään. Hienoa on myös, jos pääsee vaihtamaan aamun ajatuksia toisen kanssa.

Tänään rauhaisat aamun hetket kirvoittivat mieleen Juhannusmuiston yhdeksänkymmenluvulta. Tapasin Juhannuksen alla kirjastossa erään harrastustuttavan. Siis henkilön, jonka kanssa harrastusten kautta olin tekemisissä, mutten sen syvemmin tuntenut häntä. Tälläisiä tuttuja meillä jokaisella on. Kirjaston hyllyjen välissä hän kertoi etsivänsä luettavaa, hän kertoi valvoneensa paljon ja tarvitsevansa siihen avuksi rauhoittavaa lukemista. Kerron kohta hänestä lisää.

Kerron henkilöstä, joka teki illan hetkinä asemaansa nähden outoja asioita. Kesken noiden toimien kohtasimme. Kohtaaminen päätyi hänen hiljaisuuteensa. Katselin häntä ja jotenkin koin ison miehen olevan jollakin tavoin aivan eksyksissä, hukassa. Kerron kohta myös hänestä lisää.

Pidän pyöräilystä, kerran poikkesin tutuilta reiteiltä pyöräilemään mutkaiselle maantielle. Vastaan tuli onnettomuuspaikka. Joku oli ajanut mutkassa ulos ja auto oli puuta vasten. Kolaripaikalla tapasin henkilön, jonka tunsin muutaman vuoden takaa – en kuitenkaan kovin hyvin, ja tämän lisäksi opiskelumme olivat vieneet meidät eri suuntiin asumaan. Tapasin kuitenkin hänet tuolla kolaripaikalla ja tuossa kohtaamisessa kiinnitin huomioni hänen jotenkin yli menevään kiinnostukseen onnettomuudesta. Koin että siinä oli hänelle jotain enemmän kuin jonkun ajama kolari. No arvaatkin varmaan – kerron kohta hänestä lisää.

Syviä signaaleja. Näitä me toisinaan vastaanotamme, mutta monesti ne eivät tavoita tajuntaamme – menemme kuin napit korvilla ohi ja päivä haihduttaa ne mennessään.

Kerron vielä yhdestä kohtaamisesta, se saa lähteä avaamaan edellä kertomiani.

Kerran käytäväkeskustelussa vastaantulevan henkilön kanssa pikaisesti käydyssä sananvaihdossa toinen kysyi: ”Oletko koskaan ajatellut tappaa itsesi?”. Sanomattakin on selvää, että tuo kysymys, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sai oudon huumorin leiman ja ohimenevä hetki rullasi pikavauhtia kysymyksen ohi tarttumatta siihen.

Nyt on aika kertoa kertomistani henkilöistä lisää. Varmaan tiedätkin jo mitä tuleman pitää. Olisi hienoa jos voisin kertoa jotakin ylevää, nostattavaa. Näin kuitenkaan en voi tehdä, kuten en voi enää näiden henkilöiden kanssa jatkaa kanssakäymistä – he ovat menneet, itse.

Pohdin kuitenkin näitä syviä signaaleja – jokainen lähettää niitä, joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Ne on tarkoitettu vastaanotettavaksi, ne voivat joskus olla jopa viimeisiä avunpyyntöjä. Ihminen voi mennä niin solmuun, että ei enää kestä – vaikka levon ja toisten auttamana voisi jatkaa yhä matkaa kohti nousevaa aamua.

Rukoilen: Herra avaa silmämme näkemään ja korvamme kuulemaan. Herra auta jokaista, jonka sisällä kaikuu avunpyyntö, joka ei pääse ulos. Amen.

Linkki: Raamattuavain Extran haastattelu – Miten kohdata itsemurhat?

 

 

Vierivä kivi ei sammaloidu

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kuuntele bloggaus:

Tyttäreni toi Englannista tullessaan mukanaan hienon kyltin. Kyltissä on polkupyörän kuva ja teksti: ”Elämä on kuin ajaisi pyörällä, pysyäkseen pystyssä on oltava liikkeellä.”. Tämä sama on sanottu omalla tavalla tutummalla sanonnalla ”Vierivä kivi ei sammaloidu”.

Tälläiset sanonnat liikuttavat tai niihin yhtyvät ne jotka ovat liikkumisen tavalla tai toisella löytäneet.

Nyt mielessäni kuitenkin on aivan toisenlainen ”liikunta”. Hengellinen elämä ja sen ulospäin suuntautuminen. Itse olen huomannut kuinka paljon sitä onkaan saajan paikalla kun lähtee uskonsa kanssa ”ulkoilemaan”. Ulospäin suuntautuminen vaihtaa happea keuhkoihin, virkistää. Tarkemmin kun ajattelee, tämä pätee kaikkeen, kaikenlainen uloshengitys tekee hyvää.

Hengitämme sisään ja ulos. Jos koettaa olla hengittämättä ulos, se ei onnistu oikein hyvin – meidän kuuluu yhtälailla hengittää molempiin suuntiin. Aamuisin, kun käyn postilaatikolla, varsinkin talvisin, panostan siihen että tuolla lyhyellä matkalla keuhkoissani oleva ilma vaihtuisi hyvin. Pitkä uloshengitys, sekä sisään hengitys toistettuna toteuttaa tämän.

No bloggaaja saa pyöritellä sanoja ja rakentaa hienolta kuulostavia teesejä. ”Vierivä kivi ei sammaloidu.”, ”Elämä on kuin ajaisi pyörällä, pysyäkseen pystyssä on oltava liikkeellä.”.

Liike sinänsä ei ole ehkä tärkein asia. Päätön pyöräily tai kaikkien metsän kivien kääntely ei tunnu järkevältä. Liike sinänsä ei ole ytimessä, vaan se että se kuuluu kiinteästi elämään. Pysähtyneisyys enteilee loppua, liike toivoa – tässä ollaan ytimessä – liikkeen etsiminen, siihen tarttuminen ja kulkeminen on elämää.

Jeesus sanoi: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.” (Mark. 16:16). Nämä Jeesuksen sanat tapailevat samaa kuin edellä mainitsemani sanonnat kaiken liikkeen tarpeellisuudesta. Surullinen tosiasia on, että toisinaan nämä sanat muodostuvat meille seinätauluiksi jotka muistuttavat meitä enää vain menneestä ajasta – hienosta ja elämää täydestä ajasta. Olisiko olemassa keinoja astua tuohon kaikkeen vielä takaisin?

Elämä on ihmisiä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuuntele bloggaus:

 

Leo_netti

Leo Louhivaara lauloi eläkkeelle yhdessä vaimonsa Sarin kanssa

Kun vuosia karttuu, huomaa että yhä nuoremmat ja nuoremmat jäävät eläkkeelle. Kun katsoo itseään peilistä, on vaikea ymmärtää sitä ristiriitaa mikä on oman kokemuksen ja peilin antaman kuvan välillä. Elämä kuluu ja paljon jää taakse.

Olin työtoverini eläkejuhlassa. Minulla oli viimeinen puheenvuoro juhlassa. Ajattelin tuoda muutamia asioita puheessani, mutta puheiden vierähtäessä vuorooni, nuo näkökulmat olivat tulleet jo riittävästi esille – minun oli sanottava jotain muuta.

Meillä kullakin on erilaisia elämänvaiheita. Jotkut vaiheet sulkeutuvat kokoanaan, mutta monista silti jää jotain elämään. Mitä elämä oikeastaan on, mitä se on kun kaikki muut aiheet on jo puhuttu pois, mitä jää? Tähän ajatukseen pyörähdin kun löysin itseni tuomasta tervehdystäni.

Elämä on ihmisiä – tähän ajatukseen päädyin. Hienon kuuloinen lausahdus, loistavat sanat laulun kertosäkeeseen. Elämä on ihmisiä ei kuitenkaan ole hieno kirjailtu ajatelma, vaan tosiasia – elämämme on ihmisiä. Kun miettii nuoruutta – se on ihmisiä, opiskelua – se on ihmisiä, työuraa – se on ihmisiä ja uskon että eläkkeelläkin se on edelleen ihmisiä.

Kun elämä on ihmisiä, on hyvä olla.

Elämällä on päämäärä. Meidän tärkein asia on löytää uudelleen yhteys Jumalaamme, Luojaamme. Jeesus on valmistanut pelastuksen tien Jumalan luo.

Menetämme joskus ihmisiä ympäriltämme, milloin etäisyyden tähden, milloin eri asioihin keskittymisen tähden, milloin riitojen tai muiden asioiden tähden. Kun elämä on ihmisiä, haluamme palata siihen. Haluamme kokea yhteyttä keskenämme, haluamme olla kerran yhdessä Taivaallisen Isämme luona. Haluamme että taivaassakin elämä on ihmisiä.

Elämä on ihmisiä, on aika keskittyä siihen.

Kuiva maa kaipaa sadetta

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kuuntele bloggaus:


Hiekkaa ja kaikenlaista pölyä on kaikkialla talven jälkeen. Hiekanpoistokoneet kasteluautoineen hoitavat ison osan pois. On hienoa käydä siistitylle tielle. Lenkin jälkeen kuitenkin tuntee kasvoissa ja suussa hiekan. Maa kaipaa kunnon sadetta vielä, ennen kuin kaikki on poissa.

Mietin sitä, että mekin tomutamme ja karistamme itsestämme kaikenlaista. On tarpeen ravistaa kertynyttä kauhtaa. Kuitenkin kaiken karistamisen jälkeen saattaa suussa edelleen maistua se sama. Tarvitsemme sadetta, joka huuhtelee kaiken pois ja antaa kasvun joka peittää loput.

Maa kaipaa sadetta, muuten siinä ei kasva mikään.

Mietin tätä aamullisen Raamatuntutkiskelun jälkeen. Miten tarpeen on lukea ja kokea Raamatun tekstiä. Se on kuin sade, joka saa meissä jotakin kasvamaan. Ilman sitä suussa maistuu usein aina se sama ja sitä samaa lähdemme päiväämme kylvämään. Raamatun sana puhdistaa ja uudistaa meitä kuten sade.

Yksi piirre Raamatun uudistavassa voimassa on se, kuinka se toimii meille peilinä. Peili näyttää totuutta, se ei kaunistele eikä vääristele – se on aito. Tämä aitous tulee meitä kohti ja vaikuttaa. Toiset loukkaantuvat, toiset nöyrtyvät. Nöyrtyvä on kuin maa, joka imee kosteuden itseensä muuttuen yhä ravitsevammaksi kasvualustaksi. Loukkaantuva antaa vesien virrata ylitseen jääden lopulta edelleen kuivaksi ja kovaksi.

Kuiva maa kaipaa sadetta. Joskus maa on niin kuivaa, että se on halkeillut. Ehkäpä halkeamat auttavat sitä kostumaan sitten kun sade lopulta tulee. Ilman halkeamia kuivan ja kovan maan on vaikea saada kosteutta imeytymään itseensä, kuiva ja kova pinta kun antavat kaiken virrata pois.

Sataisipa sydämiimme.

Jälkikirjoitus: Bloggaus jäi ajallaan julkaisematta ja siten sadekin on jo pölyjä ehtinyt huuhdella

Edelleen Alice

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuuntele bloggaus:


Kävin katsomassa elokuvan, Edelleen Alice. Se kertoo viisikymppisenä Alzeimerin tautiin sairastuvasta naisesta ja hänen perheestään. Sanomattakin on selvää, ettei näytökseen ollut jonoa ja siten muutamaa minuuttia ennen ostetuilla lipuilla sujahti hyvin hyvälle paikalle kerrontaa seuraamaan.

edelleen_alice

Hyvä elokuva jättää miettimään, joten tämäkin elokuva oli hyvä – vaikka kerronta ei räjäyttänyt tajuntaa, niin huomaan palanneeni siihen tuon tuosta.

Alzheimerin tauti on pelottava asia, jokaisella on mahdollisuus kohdata se itsessään. Elokuva loppui yllätti minut – en tee nyt juonipaljastuksia – se yllätti minut niin etten huomannut millä sanoilla elokuvaa käytiin nitomaan yhteen. Myöhemmin marketilla koetin vakoilla kirjasta, jonka pohjalta elokuva on tehty, tuota loppukohtausta. Tästä ei ollut apua, se mikä meni minulta ohi, oli vain elokuvassa. Tämä kaikki ajoi itse pohtimaan sitä, mikä olisi kertomuksen “pihvi”.

Mieleeni muistui opetussarja, jonka pidin 2010 Raamattuavain ohjelmassa. Opetussarjan nimi on Oikean ajan odottaminen, siinä kolmantena opetuksena oli opetus jonka otsikoin nimelle Olemme arvokkaita. Tuossa opetuksessa on mukana pohdinta elokuvan kaltaisesta kohtalosta – siitä, että olemme edelleen arvokkaita, vaikka me emme terveytemme tähden näennäisesti voisi olla hyödyksi toisille. Olemme arvokkaita Jumalan luomistyön tähden. Ihmisenä oleminen on meille tehtävä ja se tekee meistä arvokkaan.

Kun olemme ihmisenä, vaikutamme toisen elämään. Terveenä ja elinvoimaisena yhtä, sairaana ja voimattomana toista. Kaiken ”pihvi”, tarkoitus, kätkeytyykin meidän ulkopuolelle – siihen, olemmeko myös heikkona ja sairaana kaiken keskellä. Mitä läsnäolomme vaikuttaa läheisiimme, ihmisiin joiden kanssa edelleen kuljemme.

Terveenä ja voimissaan vaikutamme yhtä, mutta sairaana ja voimattomana edelleen vaikutamme – teemme työtä toisella tavalla, muttei yhtään vähemmän, yhtään arvottomammin tai huonommin. Ihmisenä olemisen tehtävä kirkastuu lähellämme, elämä on lähempänä elämää. Kyse ei olekaan ainoastaan meistä, vaan myös niistä jotka ovat kanssamme, he saavat silloin jotain merkittävää ja ainutlaatuista joka auttaa elämään oikeaa elämää.

Opetussarja Oikean ajan odottaminen avaimia.net kanavalla
Raamattuavain: 1/5 Oikean ajan odottaminen, Veijo Olli
Raamattuavain: 2/5 Tuuliajolla, Veijo Olli
Raamattuavain: 3/5 Olemme arvokkaita, Veijo Olli
Raamattuavain: 4/5 Pelkoja voittamaan, Veijo Olli
Raamattuavain: 5/5 Vastustus ja sen kohtaaminen, Veijo Olli

 
 

Palaute pelastaa

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kuuntele bloggaus:


Minulla on lukemattomia lukemattomia kirjoja. Yksi tälläinen on Claes-Otto Hammarlund’n kirjoittama kirja nimeltään Kriisikeskustelu. Sen johdantosanat ovat vakuuttaneet, että minun tulee vielä lukea se. Johdannossa kirjoittaja esittää vahvan väitteen – tarvitsemme, jotta jaksaisimme elää, muilta vahvistusta.

Hän selittää tätä vahvistusta: ”Kun toinen ihminen kuuntelee meitä ja koemme, että hän jakaa todellisuuden kanssamme, tunnemme tulevamme ymmärretyksi ja saamme vahvistusta.”. Selitys jatkuu kertoen että vahvistuksen myötä ahdistus, yksinäisyys murtuu ja elämä saa merkitystä.

Puhutteleva johdanto. Yksinäisyys on valtava haaste, yksinäisyydessä tämä toisten antama vahvistus katoaa – ikäänkuin kukaan ei enää painaisi yksinäisen ”tykkää” nappia.

Itsekeskeisessä ajassa kaipaamme palautetta – tässä ei ole mitään väärää – mutta kirjan johdanto nostaa esille sen, että niin kaipaavat muutkin. Palautteena tarvitaan rehellistä ja todellista palautetta, siitä koemme että meitä kuunnellaan – tavalla tai toisella meistä välitetään. Ilman palautetta äärimmillään päädytään siihen lopputulokseen, ettei millään ole mitään väliä. Kun millään ei ole enää mitään väliä, niin toiset menee äärimmäisyyksiin – äärimmäisyyksiin, joista luemme seuraavana päivänä iltalehtien etusivuilta.

Jos kirjoittaja on pyörittelemässäni väitteessään oikeassa, niin mitä kaikkea voisi pelastaa antamalla vahvistusta kaikille niille, joiden kanssa ajassa ja paikassa kohtaamme ja millainen vaikutus tällä olisi meidän omaan vahvistukseen?  Olisimmeko loppujen lopuksi saajan paikalla, kun tekisimme toisille niin kuin toivomme meille tehtävän?

Linkki: Junioriavain: Matt. 7:12a, ”Kaikki minkä tahdotte…”, Veijo Olli

 

Tarvitsemme uudistumista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuuntele bloggaus:


Ihminen ei ole kone. Ihmistä ei ole luotu tekemään yhtä ja samaa ikuisesti. On luotava välillä uutta – muuten ihmisestä tulee kone – kone, jollainen hän ei pysty olemaan.

Tässä tämän kertaisen bloggauksen teema. En mahda mitään sille, että ajatus uuden luomisen tarpeellisuudesta vaivaa minua. Se ei  suostu jättämään rauhaan. Olen joskus pohtinut teemaa – olen nimittäin miettinyt mitkä asiat elämässä ovat sellaisia, ettei niitä voi uusiksi laittaa ja sitten mitä ovat sellaisia, että ne voi aivan hyvin uudelleen järjestää. Tästä päästään siihen, että niiden asioiden suhteen, jotka voi aivan hyvin uudelleen järjestää, kannattaa niin myös joskus tehdä.

Ihminen vastustaa muutosta. Suostumme muutokseen vain pakon edessä. Tästä seuraa ongelmia. Lisää ongelmia seuraa siitä, että kun meitä alkaa elämä puristaa, usein haemme uudistumista ja apua väärin – laitamme uuteen järjestykseen asioita, jotka edustavat elämässämme pysyvyyttä ja jätämme koskematta niihin, joita voisimme hyvinkin järjestää uudelleen.

Uuteen tarttumisella on valtavat vaikutukset. Uskon, ettei ole aivan sattumaa että meillä on sanavarastossa sana ”uudistua”. Sivistyssanakirja selittää sanaa uudeksi muuttumisella, uudenlaiseksi tulemisella. Puhumme myös uudestisyntymisestä. Tätä sivistyssanakirja selittää sanomalla sen olevan ”Jumalan luoman uuden kristillisen elämän alku ihmisessä”.

Ihminen ei ole kone. Jos toistamme päivästä toiseen samaa, taivumme pikkuhiljaa alaspäin. Uuteen tarttumalla joudumme nousemaan, suoristamaan itsemme – tarvitsemme jälleen apua – olemme jotain vailla. On verrattoman tärkeää kokea uudestisyntyminen, mutta on myös verrattoman tärkeää elää uudistuen – ottaa edelleen vastaan uusia haasteita – haasteita niillä elämänalueilla, joissa asioita voidaan laittaa uuteen järjestykseen. Tämän uudistumisen myötä olemme jälleen lähempänä elämää ja sen antajaa.

Armotonta menoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuuntele bloggaus:


”Armotonta menoa” lauloi aikanaan Laulava Talonmies. En tiedä missä laulun vitsi piili – oliko se esityksessä vai sanoissa. ”Jumala armahtaa, minä en” kirjoitti toinen herra. Nämä kaksi sananpartta nousi mieleeni, olen nimittäin viime päivinä pohtinut anteeksiantamattomuutta. Kolmas mieleeni noussut on vaikeammin selitettävissä. Leijonasydän elokuvassa, jonka Dome Karukoski on ohjannut ja Aleksi Brandy käsikirjoittanut, on yksi puhutteleva sivutarina. En voi enempää asiaa tässä pohtia tekemättä juonipaljastuksia – tämä bloggaus siis sisältää juonipaljastuksia, tai ainakin yhden.

Viha, anteeksiantamattomuus, on vaarallinen matkakumppani. Se on toki vaarallinen kaikille osapuolille, mutta elämän kaartuessa ja kouristellessa se saattaa ikäänkuin kääntyä itseään vastaan – toimia kuin bumerangi – siis kuin se heitettävä vempele, joka palaa heittäjän luo. Viha, anteeksiantamattomuus, saattaa lopulta kaartaa takaisin ja iskeä heittelijänsä maahan, kuoliaaksi.

Elokuvan päähenkilön veli kohtasi tämän. Lopulta viha löysi kohteekseen oman itsensä ja silloin räjähti.

Traagista. Taraagista on myös ne vuodet, jotka kuluvat vihaa vaaliessa. Armoton meno syö, vaikkei sitä ymmärtäisikään.

Miksi olen pohtinut näitä? Olen pohtinut siksi, että olen työstänyt kertomusta jonka sisältöön kietoutuu seuraavat sanat: ”Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee.”. Tämä sananparsi on Raamatusta, Efesolaiskirjeen kuudennesta luvusta, se jatkuu vielä varoituksella, ettei näin tulisi antaneeksi Paholaiselle tilaisuutta.

Jos ajatellaan vihaa, joka saa kerätä keräänsä päivästä toiseen, niin voiko kukaan enää avata tuollaisen kerän? Luulen ettei kerää enää pystytä avaamaan.

Täysin sotkuun kerätty kerä saadaan auki vain armolla. Se aukeaa niin, että päästetään siitä irti ja annetaan sen upota armon mereen – mereen, jonka rannalla lukee ”Kalastaminen kielletty”.

Linkki: Junioriavain Efe. 4:26b-27, ”Sopikaa riitanne ennen kuin…”, Veijo Olli

Heti tuli selkeämpi olo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuuntele bloggaus:

 

Korvamadoiksi yleensä mielletään musiikkikappaleet, jotka pyörivät mielessä. Korvamato edustaa ehkä negatiivista asiaa. Minulla tässä on pyörinyt positiivisessa mielessä korvamato, tai olisiko se mielimato vai mikä – mielessäni siis pyöri toistamiseen Raamatusta Saarnaajankirjan sananparsi: ”hyödyllinen kuntoonpano on viisautta”.

Olen tehnyt Raamatunkohdasta Junioriavain opetuksen, Junioriavain opetus on Raamatunjakeen opetus alakouluikäiseille. Opetukset tulevat Radio Dein taajuuksilla Kansanlähetyksen ohjelmien yhtydessä lauantaina ja sunnuntaina. Opetuksen tarkoitus on muistaa kyseinen Raamatunjae ja jotain sen sisällöstä. Opetukset ovat saaneet paljon posiitiivista palautetta niin lapsilta kuin vanhemmiltakin – jotkut ovat kysyneet, että saahan vanhempikin ihminen kuunnella niitä – vastaus on kyllä.

Opetus kuultavissa avaimia.net kanavalla tästä linkistä.

Takaisin asiaan, korvamato, mielimato. Tuo mieleeni noussut ja siellä viipynyt ”hyödyllinen kuntoonpano on viisautta” kannusti ottamaan talvilomasta kaksi päivää sellaisiin ”projekteihin”, jotka ovat jääneet roikkumaan ja siten mieltä kuormittamaan. Jännää miten noinkin pieni paneutuminen saa niin paljon aikaa – olkoonkin vielä, että päivät olivat minulle teemapäiviä joiden lomassa tein paljon muutakin.

Teemapäivien aikaan mieleeni nousi kerran näkemäni lyhytelokuva, muistelen että sen nimi oli ”Synti”. Nimestään huolimatta se ei käsitellyt synti käsitettä sanan hengellisessä merkityksessä, jostakin syystä elokuvalle vain oli annettu sellainen nimi. Siinä oli kohtaus, jossa hieman epästabiilissä olotilassa oleva nainen kertoi kuinka hän kantoi mieltään pitkään vaivanneen nojatuolin olohuoneesta ulos ja totesi että ”heti tuli selkeämpi olo”.

Tuo ”heti tuli selkeämpi olo” on kulkenut mukanani elokuvan näkemisestä saakka. Ja kun teemapäivät olin pitänyt, voin hyvin yhtyä elokuvan sanoihin – Raamatun Saarnaajan kirjan viisauden kannustama tekeminen lakaisi mieltä kuormittaneita asioita pois, niitä sai prosessoitua ja nyt kyseisten projektien suhteen olen ”liekeissä” entisen ahdistuksen kaltaisen masentavan latistuksen sijaan!

”Jos rauta on tylsynyt eikä teränsuuta tahkota, täytyy ponnistaa voimia; mutta hyödyllinen kuntoonpano on viisautta.” – Saarnaaja 10:10 vanhempi käännös

”Jos kirves on tylsä eikä sen terää tahkota, tarvitaan enemmän voimaa. On hyödyllistä soveltaa viisaus käytäntöön.” – Saarnaaja 10:10 uudempi käännös