Olin yläasteella. Koulun kiusankappale oli kimpussani jälleen. Minun mittani tuli täyteen ja löin. Hän ehti väistää ja nyrkkini osui sisäseinän betoniseen ulkonurkkaan. Käteen sattui valtavasti. En pärjännyt kivun kanssa, lähdin terveyskeskukseen. Terveyskeskukseen päästyäni käsi oli turvonnut ja haskan riisuminen vaikeaa. Olin murtanut luuni, pikkusormen rystysen takaa.
Se oli ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta kun nyrkillä vastasin. Kun ristin käteni, sormenpääni tuntee yhä tuon murtuneen kohdan – siihen jäi pysyvä jälki.
Tänään luen Raamatusta: “Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.” (Roomalaiskirje 12:21).
Turvautuminen väkivaltaan ei ratkaise väkivaltaa – se vain lisää sitä. Pahaa ei voi pahalla nujertaa, siihen tarvitaan hyvyyttä.
Aina ei ole kyse fyysisestä voimankäytöstä, sanatkin sopivat siihen. ”…kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän!” Jaakob kirjoittaa (Jaak. 3:5).
Sanat ovat myös väkivaltaa. Niillä voi saada aikaan jotain sellaista, mikä viiltää ja mitä ei enää saa pysäytettyä – syntyy noidankehä – kierros kierrokselta kaikki menee yhä enemmän ja enemmän väärin. Kierre on katkaistava. Paras on olla kokonaan käynnistämättä sitä, mutta koska se on jo käynnissä, sen voi pysäyttää vain kääntämällä suuntaa. Pahan voi voittaa vain hyvällä, isku suoraan seinään on hyvä opetus.