Happotesti ja rukous

Astuin aamulla bussista torille. Junan lähtöön oli 20 minuuttia. Kävelin hänen ohi, hän veti tölkistä kenties päivän ensimmäisiä siivuja. Pysähdyin ja kysyin: “kuinka menee?”. Hän sanoi, että mikäs tässä, viiden päivän katkolta tuli ja heti piti vähän olutta kulauttaa, lonkkakin kuulemma vaivasi.

Kerroin olevani uskovainen, Jeesukseen uskova. Hän nyökkäili ajatellen, että pitipäs sattua ikävästi – luuli varmaan saavansa nuhdesaarnan. Kysyin, saanko rukoilla hänen puolestaan. Hän ilahtui ja sanoi että toki ja ojensi minulle kätensä. Otin siitä kiinni ja rukoilin: ”Jeesus ole mukana Paten* elämässä. Sinä rakastat Patea ja hän on sinulle tärkeä. Jeesuksen Kristuksen nimeen.” Hän kiitti rukouksesta. Vaihdoimme vielä muutaman sanan, mutta sitten minun piti jatkaa matkaa juna-asemalle. Hän toivotti perääni pärjäämistä ja kannusti meitä molempia pitämään huolta itsestämme.

Kuunteli eKirjastosta Happotesti kirjan. Kalle Lähde on sen kirjoittanut. Omakohtaisista kokemusmaailmasta nouseva kuviteltu kertomus siitä, kuinka alkoholismi kietoutuu ihmismieleen ja kuljettaa kohti hämärää. Kirjan seuraava osa, Loppuluisu on vielä kuulematta. Se kuitenkin odottaa puhelimessani hetkeään.

Happotesti herättää myötätuntoa alkoholismiin. Se näyttää miten se sitoo kantajansa.

Istun junassa ja naputtelen tätä kirjoitusta. Pate jäi torille. Olen saanut kohdata elävän Jumalan. Häntä voi lähestyä rukoillen. Hän puhuu meille Raamatun kirjoituksissa. Juuri ennen bussille lähtöä luin kohdan, jossa Jeesus sanoo:

”Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”, Matteuksen evankeliumi, luku 18, jakeet 19 ja 20.

Luotan tähän sanaan ja olen varma, että Jeesus on Paten matkassa mukana. He molemmat varmasti odottavat meidän huomaavan heidät.

*) nimi muutettu

*Kirjoitus on osa vuoden 2019 teemakirjoitussarjaa, muut teeman kirjoitukset voit lukea kilauttamalla tätä

Viimeiset kohtaamiset

Muistan edelleen, kuinka seisoimme vierekkäin ja juttelimme. Hän oli tullut hautajaisiin ja minä kättelin kaikki muistotilaisuuteen saapujat ja lähtijät. En ollut häntä ennen tavannut. Hän oli edesmenneen ystävä ja nyt hämillään elämän katoavaisuudesta. Kun olimme jutelleet, hän lähti kotiinsa. Seuraavalla viikolla kuulin, että hänen aikansa keskellämme oli päättynyt. Tuli aamu, jolloin ei enää noustu sängystä.

Se oli meidän viimeinen kohtaaminen. Muitakin viimeisiä kohtaamisia on elämänvarrelle mahtunut. Muistan kiukkuisen sähköpostin ja sen, että tämä minulle tuntematon henkilö oli pian viestin jälkeen kuollut liikenneonnettomuudessa. Tapasin harrastustuttavan kesäisessä kirjastossa, hän ei ollut saanut nukuttua ja etsi lukemista. Toivoi, että löytäisi jotain, joka toisi unen. En muista, mitä hän lainasi, mutta juhannus hukutti hänet tullessaan.

Olen voimieni tunnossa, elämä virtaa suonissani. Muistan rallikuskin sanoneen kilpailemisesta ”kaikki voi olla äkkiä toisin”. Vaikka elämä ei ole rallikilpailu, niin silti sanat jäivät mieleen. “Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen.” Sanotaan Raamatussa Psalmissa 90, jakeessa 12.

Opskellessani ammattikoulussa, teimme iskuvasaralla lujuustestin. Karkaisimme metallisauvan ja laitoimme sen pidikkeeseen. Siihen sitten pitkän varren päässä oleva kolmiokärkinen vasara iski. Vedin vasaran lähtöasentoon, se heilahti hartian korkeudelta kohti sauvaa murtaen sen. Vasara jatkoi matkaa ja palasi takaisin kohti lähtötilannetta. Kumarruin poimimaan sauvani ja kun nousin, vasaran seuraava isku leikkasi kohtaa, jossa pääni oli juuri ollut. Oli hiuskarvan varassa, että matkani olisi päättynyt siihen – en voinut ymmärtää, että kaikki olisi ohi niin nopeasti.

*Kirjoitus on osa vuoden 2019 teemakirjoitussarjaa, muut teeman kirjoitukset voit lukea kilauttamalla tätä

Isku suoraan seinään

Olin yläasteella. Koulun kiusankappale oli kimpussani jälleen. Minun mittani tuli täyteen ja löin. Hän ehti väistää ja nyrkkini osui sisäseinän betoniseen ulkonurkkaan. Käteen sattui valtavasti. En pärjännyt kivun kanssa, lähdin terveyskeskukseen. Terveyskeskukseen päästyäni käsi oli turvonnut ja haskan riisuminen vaikeaa. Olin murtanut luuni, pikkusormen rystysen takaa.

Se oli ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta kun nyrkillä vastasin. Kun ristin käteni, sormenpääni tuntee yhä tuon murtuneen kohdan – siihen jäi pysyvä jälki. 

Tänään luen Raamatusta: “Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.” (Roomalaiskirje 12:21). 

Turvautuminen väkivaltaan ei ratkaise väkivaltaa – se vain lisää sitä. Pahaa ei voi pahalla nujertaa, siihen tarvitaan hyvyyttä. 

Aina ei ole kyse fyysisestä voimankäytöstä, sanatkin sopivat siihen. ”…kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän!” Jaakob kirjoittaa (Jaak. 3:5).

Sanat ovat myös väkivaltaa. Niillä voi saada aikaan jotain sellaista, mikä viiltää ja mitä ei enää saa pysäytettyä – syntyy noidankehä – kierros kierrokselta kaikki menee yhä enemmän ja enemmän väärin. Kierre on katkaistava. Paras on olla kokonaan käynnistämättä sitä, mutta koska se on jo käynnissä, sen voi pysäyttää vain kääntämällä suuntaa. Pahan voi voittaa vain hyvällä, isku suoraan seinään on hyvä opetus.

*Kirjoitus on osa vuoden 2019 teemakirjoitussarjaa, muut teeman kirjoitukset voit lukea kilauttamalla tätä

Surullisen hahmon ritari

Näin unta. Olin hississä ja meitä oli siellä kolme. Vieressäni seisoi mies ja vastapäätä seisoi toinen, hänen kasvot olivat minuun päin. Hissi lähti putoamaan holtittomasti. Hätäännyin, rukoilin ääneen – rukoilin Jeesusta auttamaan. Vieressäni oleva ryhtyi hokemaan kauhuissaan ”Jeesus, Jeesus”. Kolmas vain seisoi kauhusta jähmettyneenä. Hän ei tehnyt mitään, hänen suunsa pysyi kiinni. Hissi jatkoi holtitonta tippumista, yhtäkkiä se rauhoittui ja pysähtyi pehmeästi. Ovet avautuivat. Suuni kävi kiitokseen, vieressäni oleva liittyi kiitokseeni, mutta kolmas katsoi meitä edelleen kauhusta jähmettyneenä. Olimme kaikki pelastuneet murskaantumasta putoavan hissin mukana. Lähdimme iloiten hissistä, minä ja vieressäni ollut. Kolmas jäi seisomaan paikalleen.

Tämä oli uneni. En käy sitä suuremmin pohtimaa, sen vain totean, että koin ääneen lausutun rukoukseni kutsuneen vierelläni olleen huutamaan Jumalaa apuun. Jostakin syystä kolmannen suu pysyi kiinni. Me kaikki kuitenkin pelastuimme. Osasimme siitä myös iloita, minä ja rukoukseeni yhtynyt.

Tämä unesta. Jokainen meistä näkee unia. Harvoin niissä on mitään järkeä. Olin juuri muutamaa päivää aiemmin ollut laulattamassa joululauluja kapakassa, itseasiassa kahdessa kapakassa. Toisessa niistä juttelin miehen kanssa, hän kertoi olevansa ateisti. Kysyin häneltä, rukoileeko hän koskaan. Hän sanoi, että ei. Minusta tämä tuntui kovalta. Jotenkin koin hänen olemuksensa hissiin jähmettyneen hahmossa. Minusta hahmossa oli jotakin surullista. Hän ei voinut edes hädän hetkellä rukoilla.

*Kirjoitus on osa vuoden 2019 teemakirjoitussarjaa, muut teeman kirjoitukset voit lukea kilauttamalla tätä