Armotonta menoa

Kuuntele bloggaus:


“Armotonta menoa” lauloi aikanaan Laulava Talonmies. En tiedä missä laulun vitsi piili – oliko se esityksessä vai sanoissa. “Jumala armahtaa, minä en” kirjoitti toinen herra. Nämä kaksi sananpartta nousi mieleeni, olen nimittäin viime päivinä pohtinut anteeksiantamattomuutta. Kolmas mieleeni noussut on vaikeammin selitettävissä. Leijonasydän elokuvassa, jonka Dome Karukoski on ohjannut ja Aleksi Brandy käsikirjoittanut, on yksi puhutteleva sivutarina. En voi enempää asiaa tässä pohtia tekemättä juonipaljastuksia – tämä bloggaus siis sisältää juonipaljastuksia, tai ainakin yhden.

Viha, anteeksiantamattomuus, on vaarallinen matkakumppani. Se on toki vaarallinen kaikille osapuolille, mutta elämän kaartuessa ja kouristellessa se saattaa ikäänkuin kääntyä itseään vastaan – toimia kuin bumerangi – siis kuin se heitettävä vempele, joka palaa heittäjän luo. Viha, anteeksiantamattomuus, saattaa lopulta kaartaa takaisin ja iskeä heittelijänsä maahan, kuoliaaksi.

Elokuvan päähenkilön veli kohtasi tämän. Lopulta viha löysi kohteekseen oman itsensä ja silloin räjähti.

Traagista. Taraagista on myös ne vuodet, jotka kuluvat vihaa vaaliessa. Armoton meno syö, vaikkei sitä ymmärtäisikään.

Miksi olen pohtinut näitä? Olen pohtinut siksi, että olen työstänyt kertomusta jonka sisältöön kietoutuu seuraavat sanat: “Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee.”. Tämä sananparsi on Raamatusta, Efesolaiskirjeen kuudennesta luvusta, se jatkuu vielä varoituksella, ettei näin tulisi antaneeksi Paholaiselle tilaisuutta.

Jos ajatellaan vihaa, joka saa kerätä keräänsä päivästä toiseen, niin voiko kukaan enää avata tuollaisen kerän? Luulen ettei kerää enää pystytä avaamaan.

Täysin sotkuun kerätty kerä saadaan auki vain armolla. Se aukeaa niin, että päästetään siitä irti ja annetaan sen upota armon mereen – mereen, jonka rannalla lukee “Kalastaminen kielletty”.

Linkki: Junioriavain Efe. 4:26b-27, ”Sopikaa riitanne ennen kuin…”, Veijo Olli