Jeesus on kiusausten voittaja, minä en

Kirkkovuodessa on monenlaisia otsikoita, teemoja. Viime sunnuntain teemana ja siten tämän viikon teemana on “Jeesus, kiusausten voittaja”. Kyselin teeman herättämistä ajatuksista Raamattubuffee ohjelmassa – toinen keskustelijoista totesi: “Jeesus on kiusausten voittaja, minä en”. Ohjelman voi kuunnella tästä linkistä.

Monin tavoin joudumme kiusauksiin. Isä meidän rukouksessa rukoilemme: “Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta”.

Kiusaukset  ovat meille tuttuja. Rukous on tarpeen. Luther opettaa pienen rukouksen, rukouksen jolla voi käydä Isä meidän rukouksen kanssa uuteen päivään:

“Minä kiitän sinua, taivaallinen Isäni, rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, että olet viime yönä varjellut minut kaikesta vahingosta ja vaarasta. Pyydän sinua: varjele minua myös alkavana päivänä synnistä ja kaikesta pahasta, että tekoni olisivat mielesi mukaiset. Minä annan itseni, ruumiini, sieluni ja kaikkeni, sinun käsiisi. Pyhä enkelisi olkoon minun kanssani, ettei paha vihollinen saisi minussa mitään valtaa. Aamen.”

– Martti Luther, Vähä Katekismus

Me emme aina voita kiusauksia, lankeamme. Kolmiyhteinen Jumalamme kuitenkin rakastaa meitä niin, että Hänen armonsa ei katoa meidän rikkomuksissamme. Jumala on valmis armahtamaan katuvan lapsensa. Näin tulisi olla myös meidän keskellämme. Moni on horjahtanut sivuun, katuu ja haluaisi nousta takaisin tielle. Tarvitaan niitä, jotka ojentavat kätensä ja auttavat. Tarvitaan niitä, jotka rukoilevat vahvistusta, armon ymmärrystä ja uutta alkua.

Niin, “Jeesus on kiusausten voittaja, minä en”. Jossakin huumorisarjassa todettiin “ajatteleppa ite”. Tarvitsemme samaistumista, toisinaan joku on avun tarpeessa, mutta voi olla että joskus olemmekin itse.

Armotonta menoa

Kuuntele bloggaus:


“Armotonta menoa” lauloi aikanaan Laulava Talonmies. En tiedä missä laulun vitsi piili – oliko se esityksessä vai sanoissa. “Jumala armahtaa, minä en” kirjoitti toinen herra. Nämä kaksi sananpartta nousi mieleeni, olen nimittäin viime päivinä pohtinut anteeksiantamattomuutta. Kolmas mieleeni noussut on vaikeammin selitettävissä. Leijonasydän elokuvassa, jonka Dome Karukoski on ohjannut ja Aleksi Brandy käsikirjoittanut, on yksi puhutteleva sivutarina. En voi enempää asiaa tässä pohtia tekemättä juonipaljastuksia – tämä bloggaus siis sisältää juonipaljastuksia, tai ainakin yhden.

Viha, anteeksiantamattomuus, on vaarallinen matkakumppani. Se on toki vaarallinen kaikille osapuolille, mutta elämän kaartuessa ja kouristellessa se saattaa ikäänkuin kääntyä itseään vastaan – toimia kuin bumerangi – siis kuin se heitettävä vempele, joka palaa heittäjän luo. Viha, anteeksiantamattomuus, saattaa lopulta kaartaa takaisin ja iskeä heittelijänsä maahan, kuoliaaksi.

Elokuvan päähenkilön veli kohtasi tämän. Lopulta viha löysi kohteekseen oman itsensä ja silloin räjähti.

Traagista. Taraagista on myös ne vuodet, jotka kuluvat vihaa vaaliessa. Armoton meno syö, vaikkei sitä ymmärtäisikään.

Miksi olen pohtinut näitä? Olen pohtinut siksi, että olen työstänyt kertomusta jonka sisältöön kietoutuu seuraavat sanat: “Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee.”. Tämä sananparsi on Raamatusta, Efesolaiskirjeen kuudennesta luvusta, se jatkuu vielä varoituksella, ettei näin tulisi antaneeksi Paholaiselle tilaisuutta.

Jos ajatellaan vihaa, joka saa kerätä keräänsä päivästä toiseen, niin voiko kukaan enää avata tuollaisen kerän? Luulen ettei kerää enää pystytä avaamaan.

Täysin sotkuun kerätty kerä saadaan auki vain armolla. Se aukeaa niin, että päästetään siitä irti ja annetaan sen upota armon mereen – mereen, jonka rannalla lukee “Kalastaminen kielletty”.

Linkki: Junioriavain Efe. 4:26b-27, ”Sopikaa riitanne ennen kuin…”, Veijo Olli