Syvät signaalit

Kuuntele bloggaus:


Aamun hetket ovat kirkkaita. Jos aamulla viettää vapaata aikaa ennen päivän töihin hyökkäämistä saattaa voimaantua monin tavoin. Voi tietysti olla, ettei näin ole kaikkien kohdalla, itse olen aamuihmisiä – en tiedä voiko iltaihminen voimaantua aamuvarhaisella.

Aamulla kuitenkin mieli on avoin ja päivän taakasta vielä vapaa. Levännyt mieli työstää rohkeasti ja luovasti kaikkea vastaantulevaa. Itse olen kokenut Raamatun luvun, liikunnan ja kiireettömän lehden selailun aamuisin antavan hyviä eväitä päivään. Hienoa on myös, jos pääsee vaihtamaan aamun ajatuksia toisen kanssa.

Tänään rauhaisat aamun hetket kirvoittivat mieleen Juhannusmuiston yhdeksänkymmenluvulta. Tapasin Juhannuksen alla kirjastossa erään harrastustuttavan. Siis henkilön, jonka kanssa harrastusten kautta olin tekemisissä, mutten sen syvemmin tuntenut häntä. Tälläisiä tuttuja meillä jokaisella on. Kirjaston hyllyjen välissä hän kertoi etsivänsä luettavaa, hän kertoi valvoneensa paljon ja tarvitsevansa siihen avuksi rauhoittavaa lukemista. Kerron kohta hänestä lisää.

Kerron henkilöstä, joka teki illan hetkinä asemaansa nähden outoja asioita. Kesken noiden toimien kohtasimme. Kohtaaminen päätyi hänen hiljaisuuteensa. Katselin häntä ja jotenkin koin ison miehen olevan jollakin tavoin aivan eksyksissä, hukassa. Kerron kohta myös hänestä lisää.

Pidän pyöräilystä, kerran poikkesin tutuilta reiteiltä pyöräilemään mutkaiselle maantielle. Vastaan tuli onnettomuuspaikka. Joku oli ajanut mutkassa ulos ja auto oli puuta vasten. Kolaripaikalla tapasin henkilön, jonka tunsin muutaman vuoden takaa – en kuitenkaan kovin hyvin, ja tämän lisäksi opiskelumme olivat vieneet meidät eri suuntiin asumaan. Tapasin kuitenkin hänet tuolla kolaripaikalla ja tuossa kohtaamisessa kiinnitin huomioni hänen jotenkin yli menevään kiinnostukseen onnettomuudesta. Koin että siinä oli hänelle jotain enemmän kuin jonkun ajama kolari. No arvaatkin varmaan – kerron kohta hänestä lisää.

Syviä signaaleja. Näitä me toisinaan vastaanotamme, mutta monesti ne eivät tavoita tajuntaamme – menemme kuin napit korvilla ohi ja päivä haihduttaa ne mennessään.

Kerron vielä yhdestä kohtaamisesta, se saa lähteä avaamaan edellä kertomiani.

Kerran käytäväkeskustelussa vastaantulevan henkilön kanssa pikaisesti käydyssä sananvaihdossa toinen kysyi: “Oletko koskaan ajatellut tappaa itsesi?”. Sanomattakin on selvää, että tuo kysymys, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sai oudon huumorin leiman ja ohimenevä hetki rullasi pikavauhtia kysymyksen ohi tarttumatta siihen.

Nyt on aika kertoa kertomistani henkilöistä lisää. Varmaan tiedätkin jo mitä tuleman pitää. Olisi hienoa jos voisin kertoa jotakin ylevää, nostattavaa. Näin kuitenkaan en voi tehdä, kuten en voi enää näiden henkilöiden kanssa jatkaa kanssakäymistä – he ovat menneet, itse.

Pohdin kuitenkin näitä syviä signaaleja – jokainen lähettää niitä, joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Ne on tarkoitettu vastaanotettavaksi, ne voivat joskus olla jopa viimeisiä avunpyyntöjä. Ihminen voi mennä niin solmuun, että ei enää kestä – vaikka levon ja toisten auttamana voisi jatkaa yhä matkaa kohti nousevaa aamua.

Rukoilen: Herra avaa silmämme näkemään ja korvamme kuulemaan. Herra auta jokaista, jonka sisällä kaikuu avunpyyntö, joka ei pääse ulos. Amen.

Linkki: Raamattuavain Extran haastattelu – Miten kohdata itsemurhat?

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *