Avoimin ovin

Kuuntele bloggaus:

Sain osallistua Kuopiossa kaupunkitapahtuman yhteydessä järjestettyyn avoimien ovien tilaisuuteen. Paikallisen Kansanlähetyksen kohtaamispaikka, eli toimipiste oli avoinna kaikille tulijoille kuten moni muukin paikka tuona päivänä kaupungissa. Tarjolla oli keittolounas ja juttuseuraa. Toiminnan esittelyä, musiikkia ja leppoisaa kohtaamista kodinomaisessa tilassa.

WP_20150829_20_52_17_Pro_netti

Tulin tiimiin mukaan säestäjäksi, mutta koska laulaja oli viimehetkellä menettänyt lähes kokonaan äänensä, jouduin ja sain hoitaa myös laulupuolen. Lauluja kaivoin Viisikielisestä. Yksi tie, Anna sade, Ristin luona ja Tie valmis on saivat ainutlaatuisia tulkintoja käsittelyssäni. Monia muitakin kaivoin loistavasta laulukirjasta esiin. Lopuksi olisin voinut laulaa laulun Olen kuullut on tuolla nuottejakin, mutta sitä ei löytynyt kirjasta.

Ihmisiä kutsuttiin avoimella ovella, mainonnalla ja kutsumalla kadulta sisään. Muutama tuli mainonnan ja tiedotuksen kautta, mutta suurin osa tuli kun kävimme kadulle kutsumaan keitolle. Kun tupa tyhjeni, minäkin laitoin kitaran syrjään ja poikkesin kadulle kutsumaan. Kutsu otettiin mielellään vastaan ja kohta viisi ihmistä täytti taas puoleksi tunniksi tuvan ja palasin paikalleni luomaan tunnelmaa ja kertomaan Jeesuksesta laulujen sanojen kautta muiden keskustellessa ja nauttiessa pöydän antimista vierailijoiden kanssa.

Kun tilanne oli ohi, hiljennyimme kiitosrukoukseen. Oli paljon kiitettävää – monta kohtaamista ihmisten kanssa, ihmisten, joita ei koskaan ennen ollut tavannut. Sai myös kiittää siitä mitä oli oppinut ja saanut. Oli rohkaisevaa nähdä, miten kaikki toimi – kolmetuntia kului ihmisten parissa milloin jutellen, milloin heitä sisään kutsuen. Tilanne oli jatkuva tilanne – kun ei ollut ketään vierailijaa paikalla, niin silloin kutsuttiin heitä kadulla sisään. Kun oli, vietettiin heidän kanssa aikaa. Mitä tästä voikaan oppia väen vähyyden harmittelun sijaan?

Uskon että Herra siunasi kaiken, jotakin lähti jokaisen vierailijan matkaan. Iloitsin kun sain kaikessa pienuudessa soittaa ja laulaa Jeesuksesta kaiken keskelle. En ole laulaja, mutta sanat jotka lauloin – uskon että niiden oli ilo tulla ja kohdata vierailijat vaikken niitä aivan nuotteihin saanutkaan:

“On yksi tie vain elämään…

…Vierelläs Hän sua kuljettaa

voidakseen sinut pelastaa.
Ei mitään oo sen parempaa
kuin olla hänen lapsenaan.
Vain rakkaudessa Kristuksen
elämä on iäinen.
Saat rauhan Hänen haavoissaan,
siis turvaa vain Vapahtajaan.”

– Yksi tie, 112 Viisikielinen

Musiikki | Viimeinen syksy

Vuosituhannen vaihteen tienoilla minut yllätti tapahtumaketju, jonka myötä pöytälaatikkoon kertyi monenmoista sellaista, jota siellä ei vielä ollut. Yksi piirre tässä oli, että alkoi syntyä lauluja. Aluksi ajattelin, että niillä on varmasti käyttöä, mutta nyt pitkän ajan jälkeen sitä miettii että erehtyikö sitä.

Vierailin taidekahvila tilaisuudessa useana vuonna. Nuo Kuopiossa järjestetyt kristilliset taidekahvila tilaisuudet eivät olleet mitään talentti-iltoja, vaan kahvilatilaisuuksia joissa jokainen pystyi astumaan eteen ja raottamaan pöytälaatikkoaan. Oli ilo kun sai vilauttaa jotakin siitä mitä on vasta syntynyt ja haki lopullista muotoa – löytyi käyttöä kotikutoiselle taiteelle tämän valmiin ja tuunatun maailman keskellä.

Katsoin elokuvan, jossa klubi ympäristössä artisti esitti kitarallaan luonnostelemaansa kappaletta. Moni kuunteli ja koki vain kitaran ja laulajan. Yksi keskittyi musiikkiin ja hänen kokemusmaailmassaan esitykseen tulivat mukaan jouset, piano, rummut ja taisi ehkä tulla puhaltimia ja toinen kitarakin. Pidin kohtauksesta, sillä itsekin koen usein samaa ja tämän tähden nautin paljon kuulla lauluja, joita ei vielä ole oikeastaan olemassakaan.

Jaan tässä eilen pikaisesti ja erittäin vajavaisesti pädillä purkittaman Viimeinen syksy kappaleen. Tein sen 2001. Sen syntyhistoria on oma tarinansa. Tein sen samannimisen tarinan tunnussäveleksi – eli kappaleen sisältöön yksi vihje löytyy kirjasta, joka on auttamattomasti talletettu pöytälaatikkooni.

Nyt pöytälaatikko sulkeutuu tältä erää ja sen siällöstä vain allaoleva video antaa vihjettä. Olisi ilo, jos löytyisi paikkoja jossa pöytälaatikkoa voi tuulettaa, taidekahviloita, joissa pieni ihminen saa hengentuotteellaan kohdata pieniä ihmisiä – olkoon nyt tämä videoon talletettu hetki virtuaalisesti sellainen.

Mitä jää?

Kuuntele bloggaus:

Sain luettua loppuun kirjan, joka on vaikuttanut minuun. Mietin sen vaikuttavuutta – olen lukenut kirjan useita kertoja, enkä oikein tiedä miten se vaikuttaa ja mitä nostaisin siitä esille. Kirja kertoo kahdesta kristitystä, jotka tulivat murhatuiksi toteuttaessaan Jumalalta saamaansa kutsumusta.

Mieleeni kirjan lukeminen tuli kun saavuin kotiin tilaisuudesta, jossa oli paljastettu viimevuonna Heratissa tapettujen avustustyöntekijöiden muistolaatta. Tilaisuudessa oli nähtävissä myös lukemani kirjan henkilöiden muistolaatta. Nuo molemmat laatat tuntuivat puhuvan paljon.

WP_20150809_12_06_08_Pro_NETTI

Poikkesin Seinäjoella evankelistapäivillä. Niitä edelsi vuosi sitten kuolleen evankelista Matti Karin elämänperinnöstä nouseva tilaisuus. Puheenvuorojen myötä kuva Matista evankeliumin julistajana, sillanrakentajana ja rohkaisijana palautui mieleen. Tuntui hyvältä käydä läpi sitä hyvää, jonka voimme ottaa hänen jättämänä perintönä.

Poikkesin erään vanhemman pariskunnan luona. Sairauksista johtuen heidän on vaikea itse lähteä käymään kenenkään luona. Tapaamisessa oli jotakin merkittävää ja koskettavaa. Otin muutaman valokuvan muistoksi ja olen niitä jo monesti katsonut.

2015-08-19-3559_NETTI

Meloin saareen. Siellä auringon laskiessa kohti taivaanrantaa sain kirjan luettua loppuun. Asetin sen kalliolle ja poimin valokuvaan laskevan auringon heijastuksen järven pinnasta. Otin myös kuvan jalanjäljestäni, noustuani vedestä. Auringon lämmittämällä kalliolla märkä jalanjälki viipyy hetken ja sitten se on mennyt.

2015-08-19-3552_netti

Mitä jää? Mietin sitä, mitä meistä jää kun olemme menneet. En tarkoita ainoastaan kuolemaa, ehkä en ollenkaan tarkoita nyt sitä. Mitä meistä jää kun olemme poistuneet hetkestä – toisen ihmisen viereltä? Mitä jää?

Muistolaattoihin talletetut ihmiselämät puhuvat paljon, ne kuiskaavat hiljaa kovaa. Mutta ennenkuin nimet on kirjoitettu muistolaattoin, on elämä kaikessa arkisuudessaan eletty ja jälkiä jätetty. Mitä nuo jäljet ovat? Kunpa ne olisivat jälkiä joista tunnistaa jotakin Jumalan rakkaudesta – kun sirppi sitten tulee eteen ja leikkaa elämänlangan poikki, jää jotain joka on pysyvää. Se mikä on Jumalasta on pysyvää ja puhuu aina kun siihen palaa ja luulen että se kaikki on kätketty hetkiimme toistemme kanssa.

144 kilometriä

Kuuntele bloggaus:

2015-07-18-3256

Tarkka kilometrilukema

Kesälomalla sain päähäni polkea pyörällä 180 kilometrin matkan kotiseudulleni. Tahdoin tehdä matkan yhden päivän aikana ja 12 tunnin sisällä, joten lyhensin polkemista menemällä osan matkasta junalla. Pohjakilometrejä ei paljoa polkemiseen ollut, reilut kaksisataa kilometriä. Pyöränä reilut kymmenvuotta vanha seitsemänvaihteinen peruspyörä, jossa nousukahvat ja triatlon tanko.

2015-07-14-3183_netti

Peruspyörä reppuineen

Matka alkoi mukavasti, pyöräilin junalle ja suuntasin päivän polkemiseen. Matka taittui polkiessa, välillä syöden, välillä muuten vaan taukoa pidellen. Alkumatkasta tauolla luin katkelmia Raamatusta ja poljin rukoillen. Yhdellä pysähdyspisteellä sain rukoilla Jumalan siunausta ja läsnäoloa paikallisen miehen elämään. Loppumatkasta väsymys vei enemmän huomiota ja on vaikea musistaa mitä loppujen lopuksi ajatteli pyöräillessä – vai ajatteliko mitään. Ehkä yksi ajatus oli sadan kilometrin kohdalle suunniteltu jäätelötauko.

2015-07-14-3189

Jäätelö 100 kilometrin pysähdyksellä

Sadan kilometrin jälkeen äkkinäisen pyöräily joutui koetukselle. Paikallisen kuntoilijan kanssa pätkänmatkaa yhdessä jutellen pyöräiltyä tajusi voimien ovan lopussa – hetkellinen vauhdin nostaminen söi viimeisetkin voimat. Oli pakko jättäytyä toisen matkastaan ja koettaa sinnitellä eteenpäin. Venyttelypysähdysten jälkeen jaksoi taas polkea, mutta voimat hiipuivat uudelleen nopeasti. Vauhti hiipui, 15 kilometriä tunnissa oli jo huippulukemia.

Lopussa, viimeisen venyttelytuokion jälkeen tapahtui kuitenkin jotain erikoista. Maisemien muuttuessa tutuiksi ja kotimäen siintäessä järven toisella puolella vauhti nousi kevyesti kolmeenkymppiin, eikä viimeisen mäenkään kipuaminen tuottanut minkäänlaista tuskaa. Yllättävän voimaantumisen keskellä mieleen nousi Jeesuksen sanat Luukkaan evankeliumista. Jeesus puhuu merkeistä, jotka edeltävät Hänen toista tulemustaan. Jeesus sanoo näiden merkkien esittelyn yhteydessä “Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” Luuk. 21:28.

Seuraavana yönä oli hieno usva

Seuraavana yönä oli hieno usva

Mielenkiintoista, että järjetön pyöräilytempaus muodostui vahvaksi hengelliseksi kokemukseksi. Viimeiset voimat tielle polkenut voimaantui maalin alkaessa siintää horisontissa. Kokemattomalle tämä pitkänmatkan opetus on merkittävä muistutus – väsynyt voi voimaantua kun maali kohoaa näköpiirissä – on vain tunnettava, tunnistettava maalin lähestyminen – tällä kertaa maalina oli valmiiksi lämmitetty sauna ja iltapala, kerran Jeesuksen palattua se on Taivaan autuus koko kirkkaudessaan.