Katkeruuden versoja kaatamaan

Naapurin kanssa kaadoimme tonttejamme erottavan pensasaidan. Noin 15 vuoden aikana aita oli kasvanut ja rehotti lähes villin näköisenä syöden molempien tonteilta tarpeettomasti tilaa. Kun kevätauringon paisteessa aidan kaatamista ajattelin, niin ensimmäinen mieleeni tullut syy oli se, että ruohoa leikatessa sen lähelle ei tahtonut edes ylettää kun retkottavat oksat estivät lähestymisen.

Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet. (Hebrealaiskirje, luku 12, jae 15)

Katkeruuden versot toimivat samoin kuin villiintynyt pensasaita. Ne tekevät lähestymisen vaikeaksi. Kohdatessa joutuu väistelemään ja etsimään tietä versojen läpi.

Kavahdin, kun koin että itsellänikin on noita katkeruuden versoja. Nämä versot ohjaavat käyttäytymistä monin tavoin. Tuuli ottaa niihin, ne estävät välillä kulkemista ja kohdatessa toisia, niillä saattaa tökätä toista silmään.

Katkeruuteen meitä ajaa moni asia. Katkeruuteen ajaa myös tila, jossa ei ole mahdollisuuksia käsitellä asioita – asioita, jotka tahtovat kasvattaa katkeruuden versoja. On kaikkien etu, että asiat käsitellään ja katkeruuden mahdollisuudet karsitaan – Niinkuin Raamatun sanassa sanotaan, yksikin katkeruuden verso saastuttaa monet.

On aika kevätleikkuulle, niin puutarhassa kuin itsessään.

 

Sanat, jotka tulivat kohti

 

Istuin junassa, aamupalan jälkeen tapani mukaan luin Raamattua. Jatkoin Jeremiankirjan lukemista siitä mihin olin jäänyt, kunnes sanat pysäyttivät. Yritin ottaa aamuhämärässä tärisevässä junassa kuvaa kohdasta ja laittaa sen twitteriin. Joka kerta kuvan ottaminen epäonnistui, salamalla se olisi onnistunut, mutten koskaan käytä salamaa.

Hetken pohdinnan jälkeen päädyin tekemään jakeesta Junioriavain opetuksen ja lopulta työstin myös ylläolevan kuvan. Junioriavan tulee Radio Dein taajuuksilla viikonloppuna 24. ja 25.2. Myöhemmin se löytyy avaimia.net kanavalta internetistä (tässä linkki Junioriavaimiin).

Eilen aamulla kävin kävelyllä ennen töihin käymistä. Kävelin asuinaluettani ympäri rukoillen ja miettien mitä voisikaan tapahtua, jos kävisin rukoukseen alueen puolesta yhä uudelleen ja uudelleen. Mielessä pyöri tekemäni Kertomus kentiltä, Pienten alkujen päivä (voit kuunnella tästä). Tuossa kertomuksessa eräs nainen päätyy rukoilemaan ja jatkamaan rukoustaan. Aluksi ei tapahtunut mitään, mutta pitkän ajanjakson jälkeen näki selvästi jotain tapahtuneen.

Ostin itselleni talvilenkkarit ja niillä myös mainitsemani kävelylenkin tein. Saman päivän iltana kengillä hetken käveltyäni huomasin kantapäihini ilmestyneet rakot. Tänään en päässyt kävelylle, rakkoja joutui lepuuttamaan. Mutta Raamatun sana ei jätä rauhaan, se tulee kohti kun sen kanssa on kasvotusten. Tämän tahdon jakaa kanssasi, toivon ettei nämä Jumalan sanat jätä sinua rauhaan:

“Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”

– Jer. 29:7

 

Huojuu, kunnes kaatuu

Huojuva torni pelissä kasataan puupalikoista torni, josta pitää poistaa palikoita. Palikoita poistetaan vuoronperään kunnes torni ei enää pysy pystyssä ja se kaatuu. Kun kaatuminen lähtee käyntiin, ei ole enää mitään tehtävissä – juuri irroitettua palasta ei enää saa takaisin paikalleen korjaamaan tilannetta ja jos näin pystyisi tekemään, torni tuskin jäisi siitäkään huolimatta pystyyn.

Huojuu, kunnes kaatuu. Näin peli kulkee.

Miksi moista peliä olisi nyt mietittävä? Ehkä siksi että kirjoitin siitä kirjoitukseni alkuun. Tarvitsen jotain johon samaistut, joka koskettaa ja herättää kiinnostuksen. Jos haluan kohdata sinut sillä mitä sanon, minun tulee saada sinut kuulemaan, tai siis lukemaan ja siten kuulemaan minua.

Huojuva torni peli päättyy tornin kaatumiseen. Puupalikat vierivät pitkin pöytää mikä minnekkin, eikä tornista jää juuri mitään jäljelle – se siitä, sitä ei enää ole.

Ymmärrät hyvin, etten kirjoita puupalikoista – vaikka niitä kokoajan pyörittelen. Kirjoitan elämästä. En osaa sanoa suoraan, mutta haen sanoja kertoakseni jotain. Kun kirjoittaa elämästä, kirjoittaa suuresta asiasta. Elämä koskettaa jokaista, jokaisella on siitä jonkinlainen kokemus – mutta silti tahdon kertoa jotain lisää.

Mitä haluan kertoa? Se on se, että huojuu, kunnes kaatuu. Tämä on todellisuus. Huojumme elämässä kunnes kaadumme. Tahdon kutsua sinua tutustumaan syliin, johon on hyvä kaatua. Siksi jaan tässä Raamatunopetussarjan, sarja koostuu viidestä noin seitsemän minuutin osasta – ne ovat hyviä palikoita huojuvaan torniin:

Uskon yksinkertaisuus – Raamattuavainopetussarja kristinopin alkeista, Veijo Olli 

 

 

Salli itsellesi mahdollisuus kohdata Jumalan armo

Keväällä kirjoitin kaksi hartauskirjoitusta Uusi Tie lehteen. Tässä toinen, Armahtakaa teemainen kirjoitus.

Armahtakaa – pyhäpäivä, Joh. 8:2-11

Ja varhain aamulla hän taas saapui pyhäkköön, ja kaikki kansa tuli hänen luoksensa; ja hän istuutui ja opetti heitä. Silloin kirjanoppineet ja fariseukset toivat hänen luoksensa aviorikoksesta kiinniotetun naisen, asettivat hänet keskelle ja sanoivat Jeesukselle: “Opettaja, tämä nainen on tavattu itse teosta, aviorikosta tekemästä. Ja Mooses on laissa antanut meille käskyn, että tuommoiset on kivitettävä. Mitäs sinä sanot?” Mutta sen he sanoivat kiusaten häntä, päästäkseen häntä syyttämään. Silloin Jeesus kumartui alas ja kirjoitti sormellaan maahan. Mutta kun he yhä edelleen kysyivät häneltä, ojensi hän itsensä ja sanoi heille: “Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä”. Ja taas hän kumartui alas ja kirjoitti maahan. Kun he tämän kuulivat ja heidän omatuntonsa todisti heidät syyllisiksi, menivät he pois, toinen toisensa perästä, vanhimmista alkaen viimeisiin asti; ja siihen jäi ainoastaan Jeesus sekä nainen, joka seisoi hänen edessään. Ja kun Jeesus ojensi itsensä eikä nähnyt ketään muuta kuin naisen, sanoi hän hänelle: “Nainen, missä ne ovat, sinun syyttäjäsi? Eikö kukaan ole sinua tuominnut?” Hän vastasi: “Herra, ei kukaan.” Niin Jeesus sanoi hänelle: “En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee”

 

Päivän tekstissä on kysymys elämästä ja kuolemasta, synnistä. Tästä huolimatta voi huomata jonkin muun olevan kertomuksen keskiössä. Keskiössä on se, että Jeesus armahtaa. Tämän armahduksen ymmärtäminen ei ole aivan helppoa. Tarvitsemme rautalankaa, mallin, joka auttaa meitä näkemään syvemmälle tuttuun kertomukseen.

Nainen on tehnyt synnin, kuten hänen kanssaan ollut mieskin. Moni salaa syntinsä, piilottaa sielunsa syvyyksiin, koetta unohtaa ja kenties kääntää mielessään oikeaksi. Tästä seuraa monenlaisia vaikeuksia ja pelko edessä olevasta tuomiosta.

Nyt nainen on jäänyt kiinni, eikä voi piilotella syntiään. Kiinnijääminen on armoa, se tuo mahdollisuuden tunnustaa syntinsä. Syntinsä tunnustaminen on Jumalan ihme. Se ei jätä kylmäksi – syntien tunnustaminen tekee työtä niin tunnustajassa, kuin niissä jotka ovat osallisia tunnustuksesta.

Ilmeisen synnin edessä Jeesus sanoi: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.”. Mistä Jeesuksen sanat kertovat? Ne kertovat siitä että meistä jokainen kyllä tietää tehneensä syntiä. Kertomuksessa ei löytynyt ketään, joka olisi enää Jeesuksen sanojen jälkeen heittänyt kivellä naista, naista jonka synti oli raahattu kaikkien näkyville. Jeesuksen sanat herättivät jokaisessa synnintunnon.

Naisen syyttäjät oman syyllisyytensä nähdessään lähtivät pois yksitellen ja jäljelle jäi vain Jeesus ja nainen. Mitä tässä tapahtui? Toiset salasivat syntinsä ja vetäytyivät pois menettäen armon. Itkekäämme heidän perään! Toisin kuin aviorikoksesta tavattu nainen, he eivät jättäytyneet synteineen Jeesuksen jalkojen juureen.

Tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta, iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta! Jumala on valmis armahtamaan meitä, mutta tulemmeko me synteinemme Hänen luo saadaksemme armon? Nyt on aika armahtaa itseään, päättää pakomatka Jeesuksen jalkojen juureen ja vastaanottaa syntien anteeksiantamus.

Epäilyksissä

Kirjoitin keväällä Uusi Tie lehteen muutaman hartauskirjoituksen. Tänään valmistelin opetusta Uskosta ja epäuskosta. Työskentelyn lomassa nousi tämä kirjoitus mieleen samalla muistin, että olin ajatellut jakaa sen blogissani.

Tien raivaaja – pyhäpäivä, Luuk. 1:57-66

”Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: “Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Toiset sanoivat: “Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.” He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: “Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: “Mikähän tästä lapsesta tulee?” Sillä Herran käsi oli hänen yllään.”

 

Rakennustyömaalla kaivuri joutui ajamaan talon ja suuren koivun välistä. Koivun juuristo kärsi ja puu kaatui seuraavassa myrskyssä. Tuulenkaadosta jäi kanto muistuttamaan. Lopulta kaivoin sen pois. Kirves, saha, rautakanki ja ties mitä tarvittiin että kanto suostui päästämään otteensa maasta. Lopulta se irtosi ja saatoin tasoittaa maan. Nyt olen vuosien ajan ajanut kohdan yli ruohonleikkurilla ruohoa leikatessa.

Päivän tekstissä kerrotaan Johannes Kastajan synnystä. Johannes Kastaja oli tien raivaaja, hän teki tietä tulevalle – Jeesukselle. Hänen ympärileikkaushetkensä oli suuri ilojuhla, puhekykynsä menettänyt isä sai äänensä takaisin ja puhkesi ylistämään Jumalaa. Ihmiset ihmettelivät kaiken keskellä ”Mikähän tästä lapsesta tulee?”. Tästä eteenpäin elämä kulki todennäköisesti hyvinkin arkisesti kunnes huomaamme Raamatun sivuilta, kuinka Johannes toimi.

Johannes oli uskollinen kutsumukselleen, mutta niin olivat myös hänen vanhempansa. Kun oli aika antaa nimi lapselle, he antoivat tälle nimen, jonka Herran enkeli oli käskenyt antaa. Yleinen mielipide ei pystynyt heitä horjuttamaan, vaikka aiemmin – enkelin ilmoittaessa raskaudesta Johanneksen isä epäili.

Raamattu kertoo Johanneksenkin vaipuneen välillä epäilyksiin. Jeesuksen kastanut ja toisille esitellyt Johannes lähettää opetuslapsiaan kysymään Jeesukselta: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?” Luuk. 7:19.

Muistan kantoa irrottaessa vaipuneeni epätoivoon. Tuntui etten saa koskaan kaikkia juuria poikki – aina oli vielä joku, joka piti kiinni. Jatkoin kuitenkin ja lopulta katkesi viimeinenkin juuri.

Kun kuljemme, emme voi välttyä epäilyksiltä. Johannes Kastaja haki vastausta epäilyksiinsä Jeesukselta ja Jeesus vastasi hänelle. Vastaus palauttaa meidät tarttumaan yhä uudestaan ja uudestaan siihen todistukseen, jonka Raamattu meille Jeesuksesta antaa. Tien epäilyksien keskelläkin raivaa Jumalan sana.

Raamatun suuri kertomus

Vierailin metsästysseuran kodalla pidetyissä seuroissa. Omaa puheosuutta miettiessäni päädyin rakentamaan jo edellä jakamaani kuvaan kertomuksen. Päätin kirjoittaa kertomuksen, kuten se radiomuodossa olisi. Jaoin kokoontuneelle seurakunnalle allaolevan kuvan ja kehoitin heidän seuraamaan siitä ja etsimään puheessani esiintulevia asioita siitä. Tässä sinulle nähtäväksi ja kuultavaksi yritykseni kertoa kymmenessä minuutissa Raamatun suuri kertomus.

(Vain) usko Jeesukseen pelastaa – näin Raamattu opettaa

Aiemmassa Jumalan tarve piirsin mielessäni olevan kuvan sanoin. Pienen odottelun jälkeen tuli eteen hetki, jossa piirsin tämän kuvan ylös. Kuvan piirtäminen oli mielenkiintoinen prosessi, se kasvoi ajan kanssa ja sitten tuli hetki päättää ettei enää lisää siihen mitään. Kun ensimmäisen kerran käytin kuvaa puhuessani kotiseuroissa, huomasin että informaation rajoittaminen toi tilaa keskustelulle sen jälkeen.

Kuvan jälkeisiä kysymyksiä ja ajatuksia tuli mm. seuraavia: Kuinka usko syntyy? Usko Jeesukseen ei ole uskonto, se on jotain muuta. Omavanhurskaus ja monenlaiset uskonnot ovat pohjimmiltaan samanlaisia?

Itselläni kuvaan talletetun sanoman äärellä on kysymyksenä: Tiedetäänkö maassamme vielä selkeästi, mistä Kristinuskossa on kyse? Mikä on pelastus, johon meitä kutsutaan?

Miten vastaisit tähän kysymykseen? Mitä vastauksesi puhuu sinulle?

Andreas meininki – hyvä meininki

Joskus jotkin asiat muuttuvat niin arkisiksi, ettei niitä enää huomaa. Eilen pyörittelin rukouskalenterin välissä säilyttämääni Operaatio Andreas vihkosta. Olen vihkoon kirjoittanut henkilöiden nimiä ja rukoillut näiden puolesta. Ajan saatossa vihkosen muu sisältö on jäänyt taka-alalle. Nyt luin lyhyen nelisivuisen vihkosen kannesta kanteen ja totesin sen olevan täyttä rautaa jaettavaksi. Alla vihkonen valokuvina, rukoilen että se voisi sytyttää sinua elämään rukoille toisten puolesta, jopa yhdessä sopien toisten kanssa.

Jumalan tarve

Monesti olen ajatellut blogata, mutta moni kirjoitus on jäänyt kirjoittamatta. Monta teemaa on ollut mielessä, olen niitä halunnut kirjoittamalla työstää, mutta kaiken muun työstämisen keskellä blogiin kirjautuminen on jäänyt.

Jumalan tarve – on pyörinyt mielessäni. Nyt bloggaan Jumalan tarpeesta.

On kaksi lähestymissuuntaa kysymyksenomaiseen termiin “Jumalan tarve”. Ehkä lähdemme liikkeelle kysymyksellä: “Mihin minä Jumalaa tarvitsen?” Kysymys on kaikinpuolin oikea. On hyvä kysyä mihin minä Jumalaa tarvitsen. Omista lähtökohdistaan kysymyksen ympärille saattaa rakentua erilaisia vastausmalleja jotka heijastavat elämän hyviä ja etenkin huonoja puolia. Jumala saatetaan nähdä elämän täyttäjänä, hyvän antajana, ongelmien ratkaisijana. Tässä ei varmastikkaan ole mitään väärää.

No, mikä sitten on toinen lähestymissuunta? Se on Raamatun ilmoitus. Raamattu kyllä kertoo mihin me Jumalaa tarvitsemme – se on yksi Raamatun tarkoituksista.

Jumalan tarve – toisille se on ilmeisempi, toisille kysymys on hyvinkin kaukainen. Kuitenkin on niin että kysymys on yhtä läheinen meille kaikille. Raamattu nimittäin piirtää pienen ympyrän. Lähtöpisteessä Jumala luo kaiken tämän mitä näemme ja olemme. Hän luo meidätkin, hän luo meidät elämään yhteydessään – suhteessa Häneen. Tässä on lähtöpiste. Sitten tulee seuraava piste. Tämä piste on syntiinlankeemus. Ihminen rikkoi Jumalaa vastaan, aloitti kapinan ja joutui lähtemään matkoihinsa. Suhde meni niin sanotusti kiertoon. Tässä kiertolaisuudessa kuljemme elämämme keskellä, tämä on kolmas piste kiertoliikkeessämme. Sitten tulee kuolema, iso musta piste kaiken jälkeen. Tämän jälkeen onkin piste, jossa olemme jälleen Jumlan edessä, mutta saavumme paikalle kapinallisina, syntisinä, suhteemme särkeneinä.

Kiertoliikenne jakaantuu kahteen osaan. On osa, jossa ollaan Jumalan edessä ja osa, jossa ollaan pois Jumalan edestä. Ensimmäisessä osassa ollaan aluksi synnittömiä, ja kun tuolle osa-alueelle palataan jälleen, niin olemme syntisiä. Eli syntiinlankeemuksen jälkeen, kun ihminen kuoleman jälkeen kohtaa Jumalansa, niin hän kohtaa tämän syntisenä, eli Häntä vastaan kapinoivana. Luonnollisesti tässä on ongelma ja tämän ongelman ratkaisemiseen on ihmisellä Jumalan tarve.

No kaikki ei ole tässä, mutta tässä on Jumalan tarve. Raamattu kertoo tarpeestaamme. Se myös kertoo millainen Jumala meillä on. Tähänkin kysymykseen voisimme lähteä etsimään vastausta toista tietä, mutta vain Raamattu kertoo millainen Jumala meillä on – Jumala ilmoittaa itsensä Raamatussa.

Näin siis on, Jumalan tarvetta on hyvä käydä tutkimaan, vaikka ei tänään kokisi siihen tarvetta. Jos edellä kertomani kierto pitää paikkansa, on aihepiiriin paneutuminen mitä suurinta viisautta – ensisijainen tehtävä elämässä. Olisi aika hassua olla mitenkään varautumatta tuohon jälleennäkemiseen, joka on väistämättä edessä.

No tietysti tästä lyhyestä bloggauksesta jää kysymys – mikä on sitten oikea varautuminen tähän jälleennäkemiseen?

En voi sivuttaa tätä kysymystä, annan linkin – kilauta sitä ja kuuntele mitä sanon Raamatusta, Jumalan sanansaattajasta – tässä linkki.

 

Jeesus on kiusausten voittaja, minä en

Kirkkovuodessa on monenlaisia otsikoita, teemoja. Viime sunnuntain teemana ja siten tämän viikon teemana on “Jeesus, kiusausten voittaja”. Kyselin teeman herättämistä ajatuksista Raamattubuffee ohjelmassa – toinen keskustelijoista totesi: “Jeesus on kiusausten voittaja, minä en”. Ohjelman voi kuunnella tästä linkistä.

Monin tavoin joudumme kiusauksiin. Isä meidän rukouksessa rukoilemme: “Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta”.

Kiusaukset  ovat meille tuttuja. Rukous on tarpeen. Luther opettaa pienen rukouksen, rukouksen jolla voi käydä Isä meidän rukouksen kanssa uuteen päivään:

“Minä kiitän sinua, taivaallinen Isäni, rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, että olet viime yönä varjellut minut kaikesta vahingosta ja vaarasta. Pyydän sinua: varjele minua myös alkavana päivänä synnistä ja kaikesta pahasta, että tekoni olisivat mielesi mukaiset. Minä annan itseni, ruumiini, sieluni ja kaikkeni, sinun käsiisi. Pyhä enkelisi olkoon minun kanssani, ettei paha vihollinen saisi minussa mitään valtaa. Aamen.”

– Martti Luther, Vähä Katekismus

Me emme aina voita kiusauksia, lankeamme. Kolmiyhteinen Jumalamme kuitenkin rakastaa meitä niin, että Hänen armonsa ei katoa meidän rikkomuksissamme. Jumala on valmis armahtamaan katuvan lapsensa. Näin tulisi olla myös meidän keskellämme. Moni on horjahtanut sivuun, katuu ja haluaisi nousta takaisin tielle. Tarvitaan niitä, jotka ojentavat kätensä ja auttavat. Tarvitaan niitä, jotka rukoilevat vahvistusta, armon ymmärrystä ja uutta alkua.

Niin, “Jeesus on kiusausten voittaja, minä en”. Jossakin huumorisarjassa todettiin “ajatteleppa ite”. Tarvitsemme samaistumista, toisinaan joku on avun tarpeessa, mutta voi olla että joskus olemmekin itse.